Opiskelun iloa ja tuskaa

Muutaman vuoden soutamisen ja huopaamisen, sekä miehen kannustuksen jälkeen päätin lähteä jälleen kerran koulun penkkiä kuluttamaan. Korujen tekeminen oli vienyt sydämeni jo joitakin vuosia sitten ja viime keväänä tajusin haluavani tehdä tätä myös ”ihan oikeasti” työkseni. Rautaisen (vaiko tässä tapauksessa jalometallisen) ammattitaidon saamiseen tarvitaan toki aikaa ja harjoittelua, mutta laadukas opetus toisi tavoitteen kenties vähän lähemmäksi.

Viime keväänä edessäni oli siis hakuprosessi useaan eri alan oppilaitokseen. Rehellisesti sanottuna jännitti kovasti, enkä jossain vaiheessa uskonut mahdollisuuksiini kovastikaan. Alkukesästä postilaatikkoon kuitenkin tupsahti kauan odotettu ja hartaasti toivottu hyväksymiskirje. Pääsisin opiskelemaan Suomen kultaseppäkeskittymän ytimeen, koulutuskeskus Salpaukseen Lahteen.

Elokuun puolessa välissä aloitin lukuvuoteni tuhansien muiden suomalaisten koululaisten tavoin, koululaukku olalla, mieli odottavaa jännitystä täynnä. Ensimmäiset päivät ja viikot olivat hakemista ja kouluun sekä luokkatovereihin tutustumista, mutta melko pian jo päästiin itse asiaan. Ensimmäiset sahausharjoitukset omassa vällyssä olivat jo kumman innostavia ja mielessä lensi tuhat ideaa niistä tulevista töistä joita tekisin kun taidot hieman karttuisivat.

Välillä opiskelu on ollut myös tuskaista. Fyysistä kipua tuntee sahatessaan sormeen tai lyödessään vasaralla peukaloon. Onpa luokkakaveri joutunut jo käymään ensiavussakin tikkejä laitattamassa. Enemmän tuska on ollut kuitenkin henkistä pettymystä kun taidot eivät ihan vastaakaan vielä omia odotuksia tai kun kiillotuskone onnistuu lähes tuhoamaan viittä vaille valmiin työn. Suurimmaksi osaksi olen silti nauttinut opiskelusta suunnattomasti. Välillä perjantai-iltaisin sitä miettii, että olisipa jo maanantai että pääsisi takaisin kouluun...

Pinjami